Kun venäläinen menee syksyiseen metsään, hän näkee herkkujen aarteen – Suomalaiselle ei näytä kelpaavan edes kuninkaallinen sieni
Aleksandr Trifonov
Aleksandr Trifonov
Julkaistu 17.09.2024 klo 11:22
Muokattu 17.09.2024 klo 1:57
Jo yksi varhaisimmista lapsuusmuistoistani liittyy sienestämiseen. Olin noin kaksivuotias ja istuin isäni harteilla. Kuljimme metsässä.
Olimme lähteneet liikkeelle koko perheen voimin. Mukana olivat myös isoäitini ja -isäni. Aikuiset kantoivat mukanaan koreja, jotka täyttyivät monenlaisista, eri värisistä ja kokoisista sienistä.
Kun olin lapsi, isovanhempani asuivat pienessä kylässä maaseudulla. Sienestimme heidän metsissään heinäkuusta syyskuulle.
Lähdimme liikkeelle aina varhain aamulla, kun aurinko oli vasta nousemassa siniharmaalle taivaalle ja soita ja notkoja peitti vielä usva. Niissä kylissä 30 vuotta sitten kukaan ei mennyt sienestämään päivällä tai illalla. Sellaisia ihmisiä olisi katsottu epäillen – he rikkoivat kirjoittamatonta sääntöä. Metsään ei yleisesti ollut asiaa illalla.
Nykyään asia on toisin, ja ihmiset sienestävät milloin haluavat. Mutta siihen aikaan ihmiset kiirehtivät metsään ja omille sienipaikoilleen aikaisin – myös jotta ehtisivät ennen muita sienestäjiä.
Kaikki syötäväksi kelpaavat sienet kerättiin mukaan, jos ne vain olivat kiinteitä, eikä niissä ollut matoja. Vahvat ja suuret herkkutatit olivat niin arvostettuja, että ne otettiin koriin myös hieman matoisina. Madon syömä osa vain leikattiin pois kotona sienten puhdistamisen ja pesun yhteydessä.
Venäläisen ”hiljainen metsästys” kohdistuu moniin lajeihin
Sienijahti tai ”hiljainen metsästys”, kuten sienten keräämistä ruoaksi Venäjällä kutsutaan, on yhä miljoonien venäläisten kausiharrastus.
Se myös yhdistää meitä ja suomalaisia. Muut Euroopan kansat eivät yleensä ole kovin kiinnostuneita tällaisesta metsäkeräilystä. Joissakin maissa sienten poimiminen on jopa kielletty.
Venäläisten suhtautuminen sieniin kuitenkin eroaa suomalaisesta. Mielestäni suurin ero liittyy siihen, että suomalaiset ovat valikoivia, kun taas venäläiset keräävät kaiken mahdollisen.
Kerron esimerkin omasta elämästäni.
Olen sieniharrastaja ja kerännyt sieniä kaksivuotiaasta lähtien – siis yli 40 vuotta. Noin kymmenvuotiaasta olen kulkenut metsässä myös yksin.
Opin sienestämistä lapsena vanhemmiltani ja isovanhemmiltani. Meillä oli kyllä hyllyssä pari sienikirjaa, mutta niitä käytettiin harvoin. Esi-isäni olivat vuosisatojen aikana oppineet tunnistamaan kaikki lähimetsien syötävät ja myrkylliset sienet.
Nykyään asun Suomessa. Kotini lähellä Lahden laitamilla on useita pieniä metsiä, joihin suuntaan ”hiljaiseen metsästykseeni”. Useimmiten huomaan olevani ainoa, joka tekee niin.
Paikalliset hämäläiset kyllä oleilevat metsissä säännöllisesti: kävelevät rauhallisesti koiriensa kanssa tai juoksevat lenkkejä. Vain pari kertaa kahden viime vuoden aikana olen nähnyt jonkun keräävän kantarelleja polkujen varsilta.
Sen lisäksi olen bongannut muutamia naisia, luultavasti ukrainalaisia, keräämässä mustikoita ja samalla joitakin sieniä. Hekään eivät kuitenkaan poimi läheskään kaikkia syötäväksi kelpaavia, herkullisia sieniä, joita metsä tarjoaa.
Sienet eivät edes ole piilossa sammaleen tai lehtien alla, vaan hyvin näkyvillä. Luultavasti naiset eivät siis vain tunnista niitä syötäviksi.
Koriin paljon muutakin kuin kantarelleja
Viime aikoina oma tyypillinen sieniretkeni on mennyt suunnilleen näin. Vaimoni ja minä menemme lenkille metsäpoluille. Samalla huomaan polun varrella syötäviä sieniä. Juoksulenkin jälkeen otan taskustani sinne taitetun pussin, kävelen havaitsemieni paikkojen ohi ja poimin sienet talteen.
Kantarellien ja herkkutattien lisäksi kerään kaikki muutkin tatit: haavan- ja koivunpunikkitatit, voitatit ja muitakin. Tärkeimmät kriteerini ovat, että sieni on nuori, madoton, eikä siinä ole kärpäsen toukkia, joita usein jää sienten pillistöön.
Sienet, joissa on pillien sijaan heltat, kuuluvat usein rouskuihin. Ne tunnistaa siitä, että ne erittävät maitomaista nestettä. Lajeja ovat esimerkiksi mustarousku ja karvarousku.
Rouskut säilötään yleensä talveksi suolattuna. Ne täytyy myös keittää ennen kuin niitä voi syödä. Tämä kaikki vie aikaa, joten en yleensä kerää rouskuja, ellen löydä niitä kerralla paljon.
On kuitenkin yksi poikkeus, eräs rousku, jota Pohjois-Venäjällä on pidetty kaikkein arvostetuimpana sienenä. Keskiajalla Moskovan ruhtinaskunnassa sitä kutsuttiin jopa ”kuninkaalliseksi sieneksi”.
Suomeksi sienen nimi on leppärousku.
Leppärouskulla on hieno, omanlaisensa maku, jossa on häivähdys havumetsän tuoksua. Se on myös yksi harvoista sienistä, jonka voi halutessaan syödä suoraan metsästä. Esimerkiksi kaksi syyskuun alussa löytämääni leppärouskua vain suolasin ja söin seuraavana päivänä ilman minkäänlaista lämpökäsittelyä.
Olen löytänyt Lahden lähimetsistä paljon leppärouskuja. Tiedän paikkoja, joissa kasvaa kokonaisia leppärouskukenttiä – sellaista runsautta ei Venäjällä voi edes kuvitella.
Silti Suomessa kukaan ei tunnu keräävän leppärouskuja.
Venäläisille sienet ovat lihaa
Voit kokeilla itse. Kysy joltakulta pohjoisen tai keskisen Venäjän kylien asukkaalta, mikä ruoan raaka-aine muistuttaa hänestä eniten lihaa.
Hän tuskin vastaa kala, saati mainitsee jonkin uusista, kasvipohjaisista lihankorvikkeista. Paljon todennäköisemmin vastaus kuuluu: sienet, tietysti.
Venäläisille sienet ovat lähes lihaa. Ja he tarkoittavat sitä kirjaimellisesti, ei vain kuvainnollisesti. Venäjän kielessä jopa käytetään vakiintuneesti ilmaisua ”sienen liha”.
Venäläisessä keittiössä sienet ovat selvästi liharuokien asemassa. Ne tarjoillaan usein lihan tavoin lisukkeiden, kuten perunan kanssa. Usein kastikkeena on smetanaa, joka auttaa ihmisen kehoa sulattamaan metsän antimet paremmin.
Suhtautumisella on historialliset juuret. Monina aikoina köyhempi kansanosa on voinut vain haaveilla liharuoasta. Sen sijaan metsien sienet ovat olleet heidän saatavillaan – usein hyvin konkreettisesti torjumassa nälänhätää.
Venäjällä naapurissamme maalla asui kaksi vanhaa naista, äiti ja tytär. Äiti, nimeltään Akulina, oli syntynyt ennen vuoden 1917 vallankumousta. Hän oli elävä perinteisen venäläisen kulttuurin edustaja.
Se päti myös sieniin. Akulina saattoi pyytää meiltä sieniä, jotka olivat puhdistettaessa osoittautuneet matoisiksi ja jotka olisimme heittäneet pois.
Hänelle ne kelpasivat. Ensin Akulina liotti sieniä suolavedessä, mikä ajoi madot ulos niistä. Sen jälkeen hän huuhteli, keitti ja söi sienet.
Kylän mummo, Kul’ka, kuten häntä kutsuttiin, eli lähes 100-vuotiaaksi. Luultavasti matojen syömät, mutta oikein käsitellyt sienet eivät siis olleet haitaksi hänen terveydelleen.
Voisivatko metsäsienet vauhdittaa kasvissyöntiä?
Nykyvenäjällä kenenkään tuskin tarvitsee kerätä sieniä henkensä pitimiksi. Sienestys on pikemminkin harrastus, ja madonsyömät sienet voi jättää metsään.
Venäläisten kaikkiruokaisuuden taustalla on kuitenkin järkevä ajatus, josta myös Suomessa voitaisiin ottaa oppia.
Rakastan suomalaista järkevän kulutuksen kulttuuria. Metsäsienten laajempi käyttö sopisi hyvin osaksi sitä. Kasvissyönti voisi saada merkittävän sysäyksen, jos lihaa ja lihatuotteita korvattaisiinkin metsäsienillä. Niin itsekin teen sienestyskaudella.
Sieniä Suomessa on yllin kyllin, merkittävä uusiutuva luonnonvara on kirjaimellisesti jalkojemme alla. Se pitää vain kerätä käyttöön.
Riippumatta siitä, miten Suomen ja Venäjän viralliset suhteet kehittyvät, naapurimaan sienikulttuurista voi kukin poimia jotain mielenkiintoista ja itseään hyödyttävää.