“Paikka, jossa minun olisi pitänyt syntyä” – Japanilaislaulaja on tehnyt suomalaisesta pikkukaupungista kotinsa
Shinohara tapasi elokuvaohjaaja Aki Kaurismäen eräissä verannan juhlissa. Tapaaminen merkitsi syvän keskinäisen kunnioituksen ja luottamuksen alkua.
Oksana Chelysheva
Sercan Alkan
Julkaistu 14.11.2024 klo 2:03
Muokattu 14.11.2024 klo 2:03
Toshitake Shinohara täyttää pian kahdeksankymmentä, mutta ei näytä ikäiseltään. Hänen
silmänsä ovat pysyneet kirkkaina, eikä hän ole kadottanut nauruaan – tai laulujaan.
Japanilaissyntyinen laulaja uskookin, että laulamisen ja nuorekkaana pysymisen välillä on
yhteys.
“Kun laulan, tunnen itseni nuoreksi”, hän sanoo, mutta lisää heti, ettei se ole ainoa syy musiikin parissa jatkamiseen. Hän siteeraa amerikkalaislaulaja Bob Dylania: “Come you masters of war, you that build the big guns…”
“Kun sodat leviävät, minun on laulettava sodanvastaisia lauluja.”
Olemme Karkkilassa,alle 9000 asukkaan pikku kaupungissa Pohjois-Uudellamaalla. Jos turisti löytää tiensä tänne, se tapahtuu todennäköisesti Aki Kaurismäen takia. Tunnettu ohjaaja asuu Karkkilassa, ja monet hänen elokuviensa kohtaukset on myös kuvattu täällä.
Mutta jos paikallisilta kysytään, on toinenkin karkkilalainen, jonka tarina ansaitsisi tulla kerrotuksi: Toshitake Shinohara.
Shinohara on laulanut neljässä Kaurismäen elokuvassa sekä kroatialaisohjaaja Veljko Vidakin Cinema Laika -dokumentissa. Mutta Karkkilan asukkaille kyse ei ole niistä. Heille tärkeintä ovat Shinoharan persoona ja musiikki, joista on tullut keskeisiä koko yhteisölle.
Karkkila on ollut Shinoharan koti lähes viisikymmentä vuotta. Hänen kotinsa on keltainen puutalo kadun päässä, lähellä metsän reunaa. Alueen naapurisuhteista kertoo se, ettei tonttien välillä ole aitoja.
“Kesäisin kokoonnumme pihalle soittamaan musiikkia”, Shinohara kertoo ja lisää: “ja myös juomaan.”
Karkkilassa on tavallista, että naapurit juhlivat ja viettävät muutenkin paljon aikaa yhdessä. Kaupunki on poikkeuksellisen tiivis yhteisö.
Vaikka Shinohara kertoo elämästään nauraen, hänen äänessään kuuluu haikeuden häivä.
“Talo on liian suuri vain minulle “, hän sanoo ja osoittaa pihalla olevaa suurta polttopuupinoa. “Mutta tykkään yhä pilkkoa niitä.”
Miten japanilainen päätyy Karkkilaan? Moskovan kautta.
Kun Shinohara saapui Karkkilaan vuonna 1976, hän ei tiennyt kaupungista tai Suomesta mitään. Ainoastaan sen, että Riitta oli kotoisin täältä.
Shinohara oli tavannut hänet pari vuotta aiemmin Moskovassa. Sinne nuori tokiolaismies oli päätynyt venäläisen kirjailija Anton Tšehovin takia.
Shinohara oli lukenut Sali n:o 6:n japaninkielisen käännöksen lukiossa ja vaikuttunut lukemastaan. Vähän ennen lukion päättymistään hän tapasi yliopisto-opiskelijan, joka sattui lukemaan pääaineenaan venäjää.
“Kysyin häneltä, millaista se oli. Vastaus oli yksinkertainen: ‘Se on Tšehovia'”.
Shinoharalle se oli merkki. Hän aloitti venäjän kielen opinnot Tokion Sofian yliopistossa. Valmistuttuaan hän sai töitä kustantamosta, joka lähetti hänet Moskovaan hiomaan venäjän kielen taitojaan.
Siellä Shinohara rakastui suomalaiseen opiskelijaan nimeltä Riitta. Pian oli selvää, että pari halusi pysyä yhdessä, vaikka aika Moskovassa päättyisi.
“Palattuani Japaniin työskentelin kustantamossa vielä kaksi vuotta täyttääkseni sopimukseni. Mutta sitten”, hän sanoo ja heilauttaa nauraen kättään.
“Arrivederci, Japani!”
Baarimikko, joka osaa laulaa ja kuunnella
Shinohara haluaa esitellä suosikkipaikkojaan. Käynnistämme hänen pienen, sinisen autonsa ja suuntaamme Karkkilan kaduille. Muutaman minuutin ajon jälkeen saavumme Shinoharan ensimmäiseen Suomen-kotiin.
Paritalot sijaitsevat kaupungin laidalla. Ne on maalattu lämpimillä väreillä, jotka muodostavat kontrastin ympäröivän mäntymetsän kanssa.
“Japanissa tällaisissa asunnoissa asuisi rikkaita, ei työläisiä kuten monet naapurini täällä”, Shinohara sanoo.
Vuonna 1976 talot olivat upouusia. Shinohara muistaa, miten hämmentynyt hän oli taloja ympäröivästä metsästä. “Onko tämä todella kaupunki”, hän ihmetteli.
Ensimmäiset kaksi vuotta Shinohara vietti enimmäkseen Riitan kanssa. Pariskunta puhui keskenään venäjää tai englantia, mikä ei auttanut muihin karkkilalaisiin tutustumisessa. Shinohara turhautui.
“Päätin, että tarvitsen työpaikan. En voinut enää vain istua kotona kokkaamassa.”
Työ löytyi Pikkupässi-baarista, jonka omistaja oli valmis palkkaamaan japanilaisen tulokkaan baarimikoksi.
Legendaarinen Pikkupässi on yksi Karkkilan maamerkeistä. Yhä toiminnassa oleva baari on paikka, johon paikalliset ovat tulleet juomaan – mutta myös paikka, jossa miehet ovat saattaneet avautua. Shinohara osoittautui loistavaksi kuuntelijaksi.
“Ihmiset kertoivat minulle tarinansa”, hän muistelee. “He kertoivat minulle onnellisista ja surullisista päivistään, vaimoistaan ja tyttöystävistään.”
Shinohara toi Pikkupässiin mukanaan myös musiikkinsa.
Hän oli aloittanut laulamisen jo koululaisena ja laulanut ja soittanut kitaraa bändeissä 1960 – luvulta lähtien. Pikkupäsissä hän musisoi säännöllisesti sekä baaritiskin takana että lavalla.
Shinohara työskenteli Pikkupässissä lopulta kaksikymmentäviisi vuotta. Hän sekoitti cocktaileja, lauloi ja piti yhteyttä ihmisiin.
“Se oli enemmän kuin työ. Tärkeintä oli se, että ihmiset hyväksyivät minut.”
Tie valkokankaalle aukeaa laulamalla
Karkkilan kaupunki on rakentunut kaksisataa vuotta sitten perustetun metallitehtaan ympärille. Se on tarkoittanut jatkuvaa uusien tulokkaiden virtaa, kun paikkakunnalle on muuttanut työntekijöitä eri puolelta Suomea ja myöhemmin myös ulkomailta.
“Vieraanvaraisuus on osa elämäntapaamme”, sanoo Mika Lätti. Hän pyörittää Karkkilassa sijaitsevaa Laika Kino -elokuvateatteria ja baaria.
“Se helpottaa erilaisiin ihmisiin tutustumista huomattavasti.”
Nykyään Karkkila on myös monien taiteilijoiden ja luovan alan työläisten koti. Avoin ja kutsuva ilmapiiri on säilynyt. Lätin mukaan Karkkila on yksi niistä paikoista, jossa ulkopuolelta tuleva saa aidon mahdoksen tulla “yhdeksi meistä”.
Näin on ollut myös Shinoharan kohdalla. Hänellä on loputtomasti tarinoita juhlista, joissa naapuruston asukkaat ovat kokoontuneet juttelemaan ja laulamaan yhdessä.
Yksi erityinen tarina kertoo siitä, miten Shinohara tapasi Aki Kaurismäen. Näin hän sen muistaa:
“Poikani kutsui Akin ja hänen vaimonsa yhteen ulkoilmajuhlaamme. Juhlissa aloin laulaa, ja Aki kuunteli silmät suljettuina.”
Yhtäkkiä Kaurismäki nousi seisomaan ja käski yleisön hiljaiseksi, Shinohara kertoo. Hän kysyi lisätietoja laulusta, kehotti Shinoharaa laulamaan sen uudelleen ja ilmoitti sitten: “Minä olen päättänyt”.
Seuraavana päivänä Shinohara oli studiossa nauhoittamassa kappaletta. Kaurismäki sisällytti sen tuolloin tekeillä olleen La Vie de Bohème -elokuvansa loppuun.
Elokuva voitti Forum of New Cinema -palkinnon Berliinin kansainvälisillä elokuvajuhlilla vuonna 1992. Shinohara muistaa Kaurismäen kertoneen, että kriitikot olivat korostaneet hänen rohkeaa valintaansa päättää suomalainen, mutta ranskankielinen elokuva suomeksi laulettuun lauluun.
“He eivät edes tajunneet, että se oli japania”, hän nauraa nyt.
Lepopaikka
Olemme saapuneet Karkkilan uudelle hautausmaalle. Täällä Riitta “odottaa” Shinoharaa. Pysäköimme auton portin lähistölle.
Mutta ennen kuin pääsemme jatkamaan peremmälle, Shinohara päätyy vaihtamaan kuulumisia ohikulkijan kanssa. Pian toinen nainen keskeyttää keskustelun kiittäkseen Shinoharaa tämän musiikista.
Tällainen on Shinoharan ja muiden karkkilalaisten suhde. Juhlien ja hauskojen tarinoiden lisäksi kyse on myös arkisista kohtaamisista – ja elämän syvimpien ja raskaimpien hetkien jakamisesta.
Entinen naapuri Susanna Pihlavisto on kertonut tarinan viime heinäkuulta, jolloin Shinohara vieraili hänen äitinsä luona vanhainkodissa.
Pihlaviston äiti ja Shinohara olivat olleet läheisiä vuosikymmeniä. Yhdessä laulaminen kuului tiiviisti heidän ystävyyteensä, mutta äidin voinnin heikennyttyä sitä ei ollut tapahtunut enää pitkään aikaan.
Kunnes heinäkuussa tapahtui jotain ihmeellistä. Shinohara aloitti laulun Pihlaviston äidin vierellä.
”Ja yhtäkkiä äitini liittyi mukaan kuten ennenkin”, Pihlavisto kertoo. “Se oli kaunista ja samalla surullista, koska tiesimme, että se saattoi olla hänen viimeinen laulunsa.”
Hautausmaan portilla Shinohara on toivottanut ihmisille näkemiin. Voimme jatkaa sisään.
Kun kuljemme hautojen välissä, on aikaa puhua vanhenemisesta ja siitä, miten se väistämättä merkitsee rakkaiden ihmisten menettämistä. Shinohara kertoo monista hänen ja Riitan ystävistä, jotka makaavat nyt tällä hautausmaalla.
Kun ihminen vanhenee, hän usein kääntyy sisäänpäin ja alkaa pohtia elettyä elämää nsä. Shinohara ei ole poikkeus. Hän puhuu pojan kasvattamisesta, kolmen CD-levyn julkaisemisesta ja kolmen suomalaisen kirjan kääntämisestä japaniksi.
“Haaveilen, että voin nyt elää vain itselleni”, hän toistaa useita kertoja.
Riittan haudalla Shinohara laskee kätensä varovasti maahan.
“Olen löytänyt paikan, jossa voin levätä”, hän sanoo. “Paikan, jossa minun olisi pitänyt syntyä.”
Mutta vielä ei ole sen aika. Shinoharalla on yhä asioita tehtävänä. Tänä vuonna hän on perustanut Karkkilan ystäviensä kanssa uuden bändin, joka elvyttää vanhoja amerikkalaisia kansanlauluja.
“Olen yhä japanilainen. En voi kieltäytyä haasteista.”